HAMPUN HISTORIA SUOMESSA

Sisällysluettelo:
Hamppu leviää Eurooppaan
Hampun tulo Suomeen
Hampunviljelyn alueellinen levinneisyys
Hampunviljelyn kuihtuminen ja sen syyt
Hampun käyttökohteet

Hamppu leviää Eurooppaan

Hamppu on yleismaailmallinen kulttuurikasvi, jonka ihmiset ottivat viljelykäyttöön vähintään 3000 vuotta sitten. Se tapahtui - ainakin laajassa mitassa - tuhansia vuosia myöhemmin kuin toisen kuitukasvin, pellavan, viljelyn aloittaminen. Itse hamppukasvi tunnetaan kuitenkin jo 6000 vuoden takaa. Hamppu kasvoi villikasvina Lounais- Aasiassa ja Etelä-Venäjällä. Sen viljelystä on tietoja Intiasta 800-900 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ja se oli kiinalaisten ensimmäinen kuitukasvi. On oletettu, että hamppua viljeltiin aluksi sen päihdyttävän aineen (hasis) vuoksi. Pian hampusta tuli kuitenkin nimenomaan vaatetus- ja öljykasvi. Hampun varresta saatiin tekstiilikuituja ja siemenistä öljyä.

Euroopassa hamppu tuli tunnetuksi hieman myöhemmin kuin Aasiassa. Se levisi tänne Itä-Euroopan kautta. Sen käytöstä on maininta antiikin Kreikan kukoistuskauden lopulta ja Rooman valtakunnan ajoilta eli nykyisen ajanlaskumme alkua edeltäviltä vuosisadoilta ja ajanlaskumme alusta. Tuolloin hamppua viljeltiin jo koko Välimeren alueella. Nykyisen Ranskan alueelta sen viljelystä on tietoja 200-luvulta. Nämä tiedot perustuvat vanhoihin kirjallisiin lähteisiin.

Uusin luonnontieteellinen tutkimus on muuttanut kuitenkin käsityksiä hampunviljelyn iästä Euroopassa. Maaperätutkimuksissa ja niiden luonnontieteellisissä analyyseissä on löydetty jälkiä hampun viljelystä jo ajanjaksolta 800-400 eKr. nykyisten Sveitsin, Itävallan ja Saksan alueilta. Oletettavaa on, että mitä enemmän paleoekologisia ja makrofossiilisia tutkimuksia tehdään, sitä vanhemmaksi ja laajemmalle levinneeksi hampunviljely osoittautuu.

Hampun tulo Suomeen

Perinteisen käsityksen mukaan hampunviljely levisi Suomeen Venäjältä Karjalan kautta joskus keskiajan lopulla. Hamppua tiedetään viljellyn mm. Itä-Karjalassa 1300-luvulla. Asiakirjoissa on kuitenkin hamppua koskevia tietoja hyvin niukalti vielä uuden ajan alkupuoleltakin. Kirjallisten lähdetietojen puute ei merkitse sitä, etteikö hamppua olisi kasvatettu täällä jo aiemmin. Viime vuosina yleistyneet paleoekologinen tutkimus ja makrofossiilitutkimus ovatkin muuttaneet käsitystä hampunviljelyn iästä myös Suomessa.

Edellä mainittujen tieteenalojen avulla on pyritty selvittämään maanviljelyskulttuurin syntyä ja luonnetta sekä ihmisten vaikutusta luontoon. Näitä tieteenaloja on sovellettu eri viljelyskasvien varhaishistorian selvittämiseen seuraavasti:

Paleoekologia: Järvien pohjalietteen kerrostumista on otettu kairaamalla näytteitä, joista on selvitetty siitepölyanalyysin avulla eri viljelykasvien varhaisinta esiintymistä ja viljelyn yleitymistä ja ajoitettu nämä vaiheet radiohiilimenetelmällä.
Makrofossiilitutkimus (paleoetnobotaniikka): On tutkittu maaperän kerrostumissa säilyneitä kasvijäänteitä ja kasvinosia, kuten siemeniä ja hedelmiä. Nämäkin löydöt on ajoitettu radiohiilimenetelmällä.

Suomen vanhin varma hamppulöytö on Ahvenanmaalta. Kastelholman linnan läheltä löydetystä asuinpaikka- ja hautakomplekseista on tavattu makrofossiilitutkimuksissa hampun pähkylöitä eli siemeniä. Ne on ajoitettu viikinkiajalle (v. 800-1050). Useissa Lounais-Suomessa, lähinnä Turun alueella, tehdyissä kaivauksissa on tavattu hampun pähkylöitä pitkältä yhtenäiseltä ajanjaksolta noin vuosilta 1100-1500. Hamppu oli kauppatavaraa. Tavallisesti sitä vietiin kuiduiksi työstettynä, joten siinä ei ollut siemeniä mukana. Pähkylälöydöt osoittavat siis, että löytöalueilla todella viljeltiin hamppua eikä kyse ollut tuontihampusta.

Erikoisen kiinnostava löytö on tehty Keuruun Suojoelta. Sieltä löytyi 1990-luvun taitteessa tehdyissä kaivauksissa suuri määrä veneiden osia; emäpuita, venelautoja, airoja jne. Venelautojen välisiä rakoja oli tiivistetty tervatulla hampulla. Hamppu sopi tarkoitukseen hyvin, sillä se hylkii vettä paljon paremmin kuin esimerkiksi pellava. Keuruun löydöt on ajoitettu 1200-luvulle. Niiden oletetaan liittyvän Sisä-Suomessa eläneen väestön asuinpaikkaan. Tätä väestöä on kutsuttu tutkimuksissa sisämään pyyntiväestöksi (myös lappalaisiksi). Uusin paleoekologinen tutkimus on osittanut, että tämä väestö harjoitti pyyntitalouden rinnalla myös maanvljelyä.

Siitepölytutkimuksiin hanppu sopii hyvin ja huonosti. Hyvin koska se on tuulipölytteinen kasvi, joten sen siitepölyä on laskeutunut lähellä viljelyksiä olleiden järvien ja lampien pohjakerroksiin. Huonosti, koska hampun siitepälyä on vaikea erottaa sen sukulaiskasvin, humalan, siitepölystä. Useimmssa tutkimuksissa hamppua ja humalaa ei olekaan erotettu toisistaan, vaan ne on kirjattu tutkimusraportteihin merkinnällä humala/hamppu, humulus/cannabis tai cannabaceae/hamppukasvit. Hampun siitepölyn löytyminen on aina merkki kasvin viljelystä, sillä hamppua ei ole esiintynyt Suomessa koskaan luonnovaraisena. Humalan siitepöly on puolestaan aina villistä humalasta, sillä humalatarhoissa kasvatettiin ainoastaan emiyksilöitä, ei pölyttäviä hedeyksilöitä. Villihumalakin - vallankin jos sen siitepölymäärät lisääntyvät merkittävästi - voi olla todiste ihmisen vaikutuksesta luontoon, sillä kasvi levisi ja lisääntyi ihmisen jäljissä.

Viime vuosina tehtyjen lukuisten siitepölyanalyysien pohjalta ei voi vielä rakentaa kattavaa kuvaa hampun varhaishistoriasta Suomessa. Seuraavassa muutamia yksittäisiä esimerkkejä tutkimustuloksista. Esimerkiksi Hankasalmen Säkinlammesta vuonna 1994 otetuista näytteistä löytyi hamppukasvien siitepölyhiukkasia useilta eri ajanjaksoilta: vanhin jopa noin ajalta 4000 vuotta eKr ja sitten usealta jaksolta molemmin puolin vuotta 2000 eKr. Tutkimusraportin laatijan, Irmeli Vuorelan, mukaan kyse täytyy olla villihumalasta. Seuraavan kerran hamppukasvien siitepölyä esiintyi noin vuosina 500-600 jKr, jolloin myös viljakasvien siitepölyt lisääntyivät valtavasti. Ajankohtaa voi pitää kiinteän maanviljelyn alkuna Hankasalmella. On mahdollista, että seudulla olisi viljelty tuolloin hamppua, mutta todennäköisimmin kyse on kuitenkin villihumalasta.

Hämeestä, Hattulan Armijärven pohjasedimentistä tehdyssä siitepöyanalyysiissä löytyi hamppukasvien siitepölyhiukkasia, jotka on ajoitettu vuoteen 570 +/- 100 vuotta. Tutkimusraportissa ei ole voitu eritellä, onko kysymyksessä hamppu vai humala. Täälläkin löydös osuu yksiin viljan siitepölyjen valtavan lisääntymisen kanssa. Jos kyseessä on hamppu, sen viljely alkoi kiinteän maatalousasutuksen synnyn myötä.

Etelä-Savossa hamppu ylestyi siitepölytutkimuksen mukaan 1400-1500 luvulla, ja sen viljely oli laajimmillaan 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella. Hampun viljelykulttuuria ja sen pitkää historiaa arvioitaessa jälkimmäinen huomio on erityisen painava. Se kertoo milloin hampusta tuli "koko kansan kasvi" ja milloin sen taloudellinen merkitys oli suurimmillaan.

Päätelmien teko hampun siitepölylöytöjen perustella on hieman hankalaa, koska hampun osuus löydetyistä siitepölylöydöistä on niin pieni, suurimmillaankin vain parisen prosenttia. Tosin Ilomantsin Putkelanharjun Likolammessa hampun siitepölyn osuus oli peräti 30 prosenttia. Kuten järven nimikin kertoo, siinä on liotettu hamppua, jollloin siitepölyä oli laskeutunut lammen pohjaan suuret määrät.

Siitepöly- ja makrofossiilitutkimusten olennaisin anti eivät olekaan tarkat ajoitukset varhaisimmista viljelyhavannoista vaan tutkimustulosten päälinjat. Ne voi kiteyttää seuraavasti. Hampunviljely on Suomessa vanhempaa kuin aiemmin on uskottu. Se on nuorempaa kuin viljan viljely, mutta sen läpimurto ja yleistyminen osuu ainakin Keski- ja Itä-Suomessa pitkälti yksiin maanviljelyn "toisen ekspansion" eli 1400-1500-luvun uudisasutuksen kanssa. Tänä kautena paikallaan pysyvän maatalousasutus lujittui merkitsevästi. Sisä-Suomessa maaviljelyskulttuurin alku, "ensimmäinen ekspansio" ajoittuu tätä vaihetta vielä noin 700-900 vuotta varhaisempaan aikaan. On mahdollista, että tämä sisämaassa maanviljelyä harjoittanut "kantaväestö" viljeli jo hamppua, mutta sitä ei ole osoitettu sitovasti ainakaan vielä. Lounais-Suomen vanhalla peltoviljelyalueella on hamppua viljelty kiistatta ainkin 1000 vuotta.

Makrofossiilitutkimuksissa tehtyjen varhaisten hamppulöytöjen pohjalta voisi arvailla, että hampunviljely on saattanut levitä Lounais-Suomeen Keski-Euroopan, Baltian tai Skandinavian kautta eikä välttämättä Venäjältä. Itä-Suomeen kasvi levisi varmaankin Venäjältä, kuten tähän asti on oletettu. Useiden tutkijoiden mukaan hampunviljely on Suomessa vanhempaa kuin pellavanviljely. Pellavan oletetaan levinneen Suomeen keskiajalla Ruotsin kautta.

Hampunviljelyn alueellinen levinneisyys

Siiepölytutkimusten ja kirjallisten lähteiden mukaan hampunviljely lisääntyi selvästi 1700-luvulla. Sen suurin kukoistus ajoittuukin 1700-luvulle ja 1800-luvun alkupuolelle. Tuolloin kasvia viljeltiin miltei kautta maan. Se oli yleisempi viljelyskasvi kuin pellava. Erityisen paljon hamppua viljeltiin Itä- Suomessa, jossa pellava oli (Etelä-Savoa lukuunottamatta) miltei tuntematon. Savolaista hamppua tuotiin mm. Keski-Pohjanmaalle. Hämeessä hampunviljely kukoisti samoilla seuduilla kuin pellavanviljely, eli hamppu ja pellava eivät olleet toisensa poissulkevia viljelyvaihtoehtoja. Hämeessä voitaisiinkin puhua erityisistä kuitukasvialueista. Hämäläiset myivät pellavaa ja hamppua Turkuun ja Etelä-Pohjanmaalle. Kuhmoisista kerrotaan vuodelta 1744, kuinka odotettuja vieraita pohjalaiset hampunostajat olivat.

Hampunviljelyn vahvin ydinalue oli Itä-Suomi, siis Karjala ja Savo. Siellä viljelytaito oli myös pidemmälle kehittynyttä kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa. Itäsuomalaiset taisivat hede- ja emihamppujen erilaisen käsittelyn, mikä oli länsisuomalaisille tuntematonta. Hedehamput jäävät lyhyemmiksi ja valmistuvat aiemmin kuin emihamput. Kun hedehamput nyhdettiin maasta muutamaa viikkoa ennen emihamppuja ja käsiteltiin erikseen, niistä saatiin hienompaa kuitua kuin emihampusta. Länsi-Suomessa kaikki hamput nyhdettiin maasta samaan aikaan, ja kuivettuneet ja kovettuneet hedehamput viskattiin syrjään. Näin itäsuomalaiset korvasivat ohuempien kuitujen ja hienompien kankaiden tarpeen pellavan sijasta hede- eli koirashampulla.

Hampunviljelyn alueellisesta levinneisyydestä on tarkkoja tilastoja vasta Suomen ensimmäisestä maatalouslaskennasta vuodelta 1910. Tuolloin hampunviljely oli kääntynyt jo jyrkkään laskuun. Etelä-Suomesta se oli jo miltei tyystin hävinnyt. Esimerkiksi Uudeltamaalta kirjoitettiin jo vuonna 1876: "Kehruu- ja kudontakasveista viljellään hamppua niin vähäisessä määrässä, että tuskin ansaitsee mainitakaan." Hampunviljely painottui 1900-luvun alussa selvästi Etelä- ja Pohjois-Savoon, Raja-Karjalaan ja Keski-Suomeen. Suurimpia hamppukuntia tällöin olivat Kangasniemi, Kiuruvesi ja Haukivuori. Hampunviljelyn taantuminen alkoi Etelä- ja Länsi-Suomesta.

Hampunviljelyn kuihtuminen ja sen syyt

Hampunviljely loppui Suomessa käytännössä 1950-luvulla. Hamppua kasvatettiin 1960-luvun alussa enää vain joillakin yksityisillä tiloilla kotoista tarvetta varten. Hampun alamäki oli alkanut jo kuitenkin paljon aiemmin, Etelä-Suomessa jo 1800-luvun alussa ja koko valtakunnan mitassa 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Ensin pellava ohitti hampun tärkeimpänä kotoisena kuitukasvina, ja sitten suurteollisuudeksi kasvanut tekstiiliteollisuus halpoine tuotteineen ja uusine materiaaleineen - esimerkiksi puuvilla - syrjäytti pitkälti pellavankin. Viljelyn kuihtumiseen vaikutti myös maatalouden kaupallistuminen. Vanhan omavaraistalouden rinnalla voimistui maataloustuotteiden, erityisesti karjataloustuotteiden, myynti. Kun rahaa tuli nopeasti lisääntyneistä puukaupoistakin, työläs ja aikaa vienyt hampun ja pellavan viljely ja muokkaus ei ollut enää mielekästä. Vaatetavaraa sai rahalla ja vähällä vaivalla kaupoista.

Tarkkoja vuositilastoja kuitukasvien viljelystä on saatavilla vasta vuodesta 1920 lähtien. Kuitukasvien (pellavan ja hampun) viljelyssä 1920-luku oli lievää laskukautta, joka jyrkkeni vuosikymmenen lopulla. 1930-luvun alun pulavuosina pellavan ja hampun viljely elpyi, mutta vuosikymmenen lopun hyvinä taloudellisina vuosina se kääntyi taas jyrkkään laskuun. Sotavuosien pula- ja säännöstelyaikana piti turvautua taas kuitukasvien viljelyyn, mutta heti säännöstelyn purkautuessa, tuonnin avautuessa ja rahan lisääntyessä se jälleen romahti. Hampunviljely romahti selvästi ennen kuin pellavanviljely, jo 1930-luvun alussa.

Hampun käyttökohteet

Hamppu on monikäyttöinen kasvi. Siitä kehrättiin kuitujen irroittamisen ja muokkaamisen jälkeen karkeaa lankaa, josta kudottiin lujatekoista lankaa. Vallankin itäsuomalainen kansa vaelsi pitkälle 1800-luvun puolelle pääosin hamppuvaatteissa. Hienoudeltaan eriasteisiksi lajitelluista hampuista tehtiin hursteja, liinavaatteita, pyyhkeitä, pöytäliinoja, työmekkoja jne. Hamppurihmoista kudottiin kalanpyydyksiä ja säkkejä. Hampusta saatiin myös lujaa purjekangasta. Venäjällä hampusta valmistettiin jalkineina käytettyjä tallukoita. Suomessa tallukoita käytettiin paljon Hämeessä. Siellä ne olivat kuitenkin tavallisesti pellavalangasta tehtyjä.

Oma lukunsa on hampun käyttö köydenvalmistuksessa. Hamppu oli pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti käytetyin köyden raaka-aine maailmassa. Pitkä- ja lujakuituisena kasvina se sopi köysiin erinomaisesti. Vettä hylkivänä hamppuköysi - varsinkin, jos se vielä tervattiin - sopi hyvin kosteisiin ja märkiin oloihin. Erityisen paljon köysiä tarvittiin purjelaivojen aikakaudella. köydet punottiin 1800-luvun jälkipuoliskolle asti käsityönä. Englantilainen Huddert oli tosin patentoinut jo vuonna 1793 köydenpunontakoneen, mutta se tuli Euroopassa teollisuuskäyttöön vasta vuonna 1862. Konepunonta syrjäytti hiljalleen käsinpunonnan, mutta se säilyi pienimuotoisena kotitarve- tai paikallisena myyntikäsityönä pitkälle tämän vuosisadan puolelle asti. Onpa Kangasniemellä punottu köysiä omasta hampusta 1960-luvun alkuun asti mm. hevosvaljaita varten.

Erityisen paljon hamppua käytettiin - tosin "kierrätyksen" kautta - paperinvalmistuksessa. Nykyisin valtaosa maailmalla käytetystä paperista tehdään puuraaka-aineesta. Puun käyttö paperin raaka-aineena on kuitenkin verraten nuori keksintö. Saksalainen F. G. Keller keksi vuonna 1843 puuhiokkeen käytön paperissa. Sitten seurasivat erilaiset sulfaatti- ja sulfiittiselluloosa- ym. menetelmät. Ennen puun käyttöönottoa kaikki paperi valmistettiia lumpuista. Lumppupaperia valmistettiin kuitenkin pitkään - ja valmistetaan yhä - puusta valmistetun paperin rinnalla.

Lumppupaperi on vanha kiinalainen keksintö. Suomessa sen valmistus aloitettiin 1600-luvun puolimaissa. Lumput olivat käytöstä poistettuja hamppu- ja pellavavaatteita. Ne revittiin ja hienonnettiin veden seassa massaksi, josta kaaviloitiin ohuita kerroksia, jotka kuivattiin ja puristettiin sitten paperiksi. Käsityönä alkanut paperinvalmistus kehittyi vähitellen teollisuudeksi. Ensiksi keksittiin ns. hollanderit, joissa lumput murskattiin vesialtaassa valssien ja terien välissä hienoksi massaksi. Sitten englantilainen Nicolas Louis Robert keksi vuonna 1799 paperikoneen, joka tuli Euroopassa käyttöön 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Paperitehtaassa käsinkaavilointi jatkui kuitenkin paperikoneiden rinnalla. Suomen ensimmäinen paperitehdas perustettiin Tervakoskelle vuonna 1818. Se keskittyi lumppupaperin valmistukseen senkin jälkeen, kun puuraaka-aineen käyttö ylestyi täällä 1860-luvulta lähtien. Vielä maailmansotien välisenä aikanakin Tervakoskella valmistettiin vain lumppupaperia. Puuraaka-aine otettiin siellä lumppujen rinnalla käyttöön vasta sotien jälkeen.

Lumpusta saadaan parempaa, ohuempaa, hienompaa ja kestämpää paperia kuin puusta. Siksi lumppupaperia on käytetty erityisen vaativien paperilaatujaen, kuten kestävien setelipaperien, ohuen raamattupaperin, hienoa painojälkeä vaativien postimerkki-, osakekirja- ja etikettipaperien, huippuohuiden kondensaattoripaperien sekä savukepaperien valmistukseen aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti ja osin nykypäiviinkiin saakka. Suomessa painetuista seteleistä osa painettiin Tervakosken lumppupaperille jo 1850-1860-luvulla. Ajanjaksona 1880-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun ja sitten 1920-luvun alusta nykypäiviin asti kaikki Suomessa painetut setelit on valmistettu lumppupaperista. Vuonna 1985 ilmestynyt Suomen pankia setelipainon historia mainitsee, että setelipaperi valmistetaan yhä hamppu- ja pellavakuiduista.

Kun hamppu- ja pellavakuitu sopii niin hyvin paperintekoon, miksei niistä tehty suoraan paperia vaan vasta vaatekäytön jälkeen? Ilmeisesti siksi, että se olisi tullut liian kalliiksi, koska hampun ja pellavan muokkaaminen kuiduiksi oli niin työlästä. Käytöstä poistetut vaatteet olivat halvempia, ehkä myös paremmin paperimassaksi työstettäviä kuin kasveista irrotetut kuidut. Tervakosken paperitehtaan historiassa on vasta sotavuosilta maininta, että sinne ostettiin pellavakuitua suoraan viljelijöitä. Lähteistä ei käy ilmi, minkä verran Tervakosken tai muiden lumppupaperin valmistajien käyttämistä lumpuista oli hamppua ja pellavaa. Ainakin 1800-luvun puolella ja 1900-luvun alussa hamppua lienee käytetty enemmän. Hamppulumppuja tuotiin tuolloin Suomeen paljon Venäjältä, joka oli maailman suurin hampuntuottaja. 1900-luvun edetessä voimasuhteet kääntyivät ilmeisesti pellavan eduksi.

Hampun siemenistä puristettua öljyä on käytetty Suomessa mm. lamppuöljynä, saippuan ja suopien raaka-aineena ja vermissan valmistuksessa.

Terveen talonpoikaisjärjen nimissä on todettava, ettei kuitukasvien, erityisesti hampun viljelyn laajamittainen elvyttäminen ole helppoa ainakaan pikaisesti. Maatalaloushistoriamme tarjoaa paljon esimerkkejä kuihtuneista ja merkityksensä menettäneistä tuotannonaloista ja tuotteista. Tälläisia ovat hampun ohella mm. aikanaan niin yleinen vuohenpito, pitkälti myös lammastalous, tattarin ja nauriin viljely, lanttujen ja ruhujuurikkaiden käyttö karjanruokinnassa jne.

Kerran jo kuihtunutta, työlästä ja heikosti kannattavaa tuotannonalaa on vaikea elvyttää. Tästä on esimerkkejä myös teollisuuden ja käsityön puolelta. Tuoreiden tietojen mukaan jopa rukiinviljely, jonka pitäisi olla suomalaisen viljely- ja ruokakulttuurin ja koko kansankulttuurinkin kannalta sentään pyhä asia, näyttää nyky EU-Suomessa uhatulta. Ilman lainsäädöllisiä esteitäkin hampunviljelyn elvyttäminen vaatisi historian opetusten valossa uudenlaisten taloudellisten ja ekologisten aatteiden ja keinojen läpimurtoa suomalaisessa maataloudessa ja teollisuudessa.

Lähde: Hamppu kulttuurikasvina
Hankasalmen hamppuseminaari 1995
              Fil.maist Erkki Laitinen